31.12.2007 - 1.1.2008

Meidät kutsuttiin Raumalle Tryggeille Uutta Vuotta vastaanottamaan. Teimme iltalenkin ajoissa ennen kuin alkoi paukkua. Onneksi sisälle ei sitten juurikaan kuulunut rakettien ryske, mutta kun yöksi menimme asuntovaunuun niin siellä se kyllä kuului. Kun Bitti pääsi pelkoaan uikuttamalla emännän viereen, niin en minäkään sitten halunnut yksin lattialle jäädä nukkumaan.  Onneksi emäntä antoi minullekin luvan hypätä jalkopäähänsä nukkumaan. Kyllähän se sänky oli hiukan ahdas kahdelle ihmiselle ja kahdelle koiralle. Vähän aikaa minä maltoin nukkua sängyssä, mutta lopulta päätin hypätä pois ja menin etuosan sohvalle nukkumaan. Kun pauke loppui, niin kyllä se Bittikin hyppäsi sängyn alle nukkumaan.

24. - 26.12.2007

Jouluaaton vietimme oman lauman kera kotona, joulupäivänä kävimme emännän kotipaikassa ja tapaninpäivänä isännän kotona - ja joka paikassa mekin saimme lahjoja.

7. - 8.12.2007

Emännän työpaikka järjesti pikkujoulut, joihin isäntäkin pääsi mukaan. Koska juhlat vietettiin toisella paikkakunnalla, eikä meitä kuulemma voinut ottaa mukaan, piti emännän suostutella veljensä meitä vahtimaan, ruokkimaan ja ulkoiluttamaan. Ensimmäisen kerran lähtivät ja jättivät ottamatta meidät mukaan. 

Ensimmäiseksi meidän tietysti piti opettaa vahti meidän tavoille: telkkaria ei katsota, jos ei samalla ota meitä syliin rapsutettavaksi. Ja ruoka pitää tulla ajoissa totuttuina aikoina, tai mieluummin jo vähän ennen. Harmiksemme emäntä oli lapulle kirjoittanut paljonko meille saa ruokaa antaa, joten emme saaneet kerjättyä lisäannosta, vaikka yritimmekin. 

Yöllä meille tuli ikävä emäntää ja isäntää, oli outoa, kun he eivät olleet paikalla. Ja jos me emme nuku, niin ei nuku kyllä koiravahtikaan - taisi olla poika mielissään, kun seuraavana aamuna pääsi pestistään.

20.10.2007

Bitti pääsi nyt ensimmäisiin virallisiin kisoihinsa. Minä kyllä kisaan mennessämme ihmettelin suuresti, että mitä ihmettä se pikkuinen "pööpitti" oikein kisaradalla vielä luulee tekevänsä, eihän se mielestäni edes  kunnolla hallitse niitä esteitä, mutta kaipa sen pitää päästä edes yrittämään ja harjoittelemaan kisatunnelmaa.

Suuri oli ihmetykseni, kun Bitti kuitenkin sai tuloksen radastaan, eikä virheitäkään tullut montaa. Bitti meni vahingossa keinun, kun ei raukka huomannut kisajännitykseltään, että se on se paha este. Osasi se mennä ihan hyvinkin, mutta keinu meni lopulta lentokeinuna ja yhden kiellonkin se otti. 

Kaksi virhettä tuli minullekin, mutta onneksi kuitenkin juoksin nopeampaa ja sain vielä raahattua sen emännänkin maaliin. Kyllä olisi ottanut itsetunnon päälle, jos Bitti olisi saanut paremman tuloksen kuin minä. Minä sentään olen harjoitellut ja kisannut ennen Bitin syntymää.

Kävin emännän kanssa pokkaamassa toisen palkinnon. Bitti ei päässyt palkinnoille, mutta oli heti seuraava eli neljäs.

Suurin muutos ja mullistus oli se, että jouduimme muuttamaan pois kotoamme: jättämään tutut ja turvalliset maisemat, lenkkipolut ja ennen kaikkea mukavan, rauhallisen kotimme. Muutto väliaikaiseen kerrostaloasuntoon ei sujunut ongelmitta. Ensi keväänä kuulemma sitten pääsemme muuttamaan uuteen kotiimme, jota isäntä uutterasti meille rakentaa. Ja on siellä emäntäkin ison osan ajasta. Vaikka onneksi emäntä kuitenkin muistaa käydä meidät ruokkimassa ja ulkoiluttamassa.

Olemme me kuitenkin hiukan ehtineet treenata agilitya ja olen muutamissa kisoissa käynyt pelleilemässä. 
Onnistuin minä kuitenkin saamaan toisen 0-voiton, jota emäntä olikin jo kauan toivonut. Agirodussakin tuli käytyä ja Bittikin otti sieltä kisatuntumaa joukkueradalta.

Alla kaikki tapahtumat
(Tästä pääset "alkuun" ja voit siitä edetä ylöspäin, jos haluat lukea aikajärjestyksessä)

KATSO TULOS

Minä ja emäntä lähdimme kahdestaan kisareissulle, Bitti joutui jäämään yksin kotiin.
Minä en kuitenkaan ollut kisatuulella... tai siis olin liiankin kanssa, mutta vain omaa hupia hakemassa.

Minähän olen sitä mieltä ollutkin, että Minä olen Viliä komeampi. Nyt vissiin isäntä ja emäntäkin on sen huomannut, kun Vili joutui jäämään kotiin ja Minä pääsin näyttäytymään tuomarille ja yleisölle.

Odottaminen kuitenkin alkoi tympiä jo ennen kehään pääsyä, joten olisi siitä Vilistä voinut kuitenkin olla seuraa.

Kehässäkin sai vielä odotella pitkät tovit. Varmaan siksi, kun tuomari ei osannut ratkaista mitä kirjoittaa.

Nyt isäntäväki pakkasi asuntovaunun ja lähdimme reissuun - Minä ja Bitti riemuitsimme arvatessamme sen tarkoittavan paljon huomiota, rapsutuksia ja herkkuja.

Bitti ei matkaan lähtiessämme arvannutkaan pääsevänsä ottamaan konkreettisen ensi kosketuksen agilitykisoihin.

VILIN TULOKSET

Ensimmäisen radan sähelsin omiani ja jäin surukseni ilman nakkia. 

Mutta toisella yrityksellä otin opikseni.

Sitten sainkin juhlia super isolla nakkiannoksella ja emäntä tuuletti toista 0-rataani.

Uudet maastot, uudet hajut ja uudet kujeet.

Onneksi  isäntä ja emäntä ehtivät sentään vielä viedä meitä agilitytreeneihin.

Bitin lempipuuhia on pahvin silppuaminen: vessa- ja talouspaperirullat ovat loistavia tähän tarkoitukseen. Lattialle unohtunut sanomalehtikin käy paremman puutteesta. 

Bitti väittää olevansa jo iso poika, kun yksi vuotta tuli täyteen. Minä olen kyllä eri mieltä siitä asiasta... vauva se on, kun vieläkin imeskelee tuttia.

Toukokuun alussa Bitti harjoitteli laulamaan. Oli pojulla niin kevättä rinnassa, että ulvontaharjoitukset olivat joka lenkillä ihan välttämättömiä. Maasta tuntui löytyvän niin kivoja, mutta outoja tuoksuja, että meni pienen koiran pää vallan pyörälle.

Emännän yllätykseksi posti oli tuonut meille kutsun saapua kisaamaan Turku Tour –kisan finaaliin. Kisassa ei ollut perinteistä luokkajakoa (1-3) vaan kaikki luokat kilpailivat samassa ryhmässä keskenään.

Isäntä ja emäntä ovat jo pitkään puhuneet, että meille rakennetaan uusi koti. Sitä ne on sitten piirtäneet ja suunnitelleet moneen otteeseen. Me emme Bitin kanssa ymmärtäneet ollenkaan mitä se hössötys tarkoittaa. 

Suuri muutos ja mullistus oli, kun jouduimme jättämään tutut kotiolot ja lenkkipolut ja muuttamaan ”muille maille vierahille”.... tai vapaaehtoisesti nuo isäntä ja emäntä sen tekivät, mutta meiltä lupaa kysymättä. Me jouduimme jättämään tutut ja turvalliset maisemat, lenkkipolut ja ennen kaikkea mukavan, rauhallisen kotimme. Muutto väliaikaiseen kerrostaloasuntoon ei sujunut ongelmitta, vaan vaati suurta totuttelua: ääniä kun kuului joka puolelta - pakkohan niitä oli haukkua. Ensi keväänä kuulemma sitten pääsemme muuttamaan uuteen kotiimme, jota isäntä uutterasti meille rakentaa. Ja on siellä emäntäkin ison osan ajasta. Vaikka onneksi emäntä kuitenkin muistaa käydä meidät ruokkimassa ja ulkoiluttamassa.

Isäntää ei nykyisin juuri kotona näy. Eikä emännälläkään ole nykyisin meille niin paljon aikaa kuin aikaisemmin. Tylsää tuo rakentaminen, meille iskee kohta hellyysvaje ja rapsutusten puutostauti... Minä (Vili) kyllä osoitan mitä mieltä minä näistä järjestelyistä olen: heti kun huomaan emännän olevan lähdössä rakennukselle, minä menen makuuhuoneen sängyn alle piiloon, enkä mene hyvästelemään emäntää. Ja emännän tullessa kotiin, en suostu menemään eteiseen vastaan. Bittiä haukun petturiksi: se ei osaa mököttää, eikä malta olla kirmaamatta eteiseen pyllyään viipottaen rapsutuksia kerjäämään.

Asuntovaunulla kisareissulle koko porukan voimin. Ensimmäisellä radalla tuomari hyllytti, mutta mehän noustiin ja otettiin seuraavasta palkinto.

Koska meillä on syntymäpäivät peräkkäisinä päivinä, vietimme yhteiset juhlat. 

Missäs se kakku luuraa? 

Kisa meni suht hyvin. Pieni moka sattui, kun puomilta alas tullessani äkkäsin vähän matkan päässä putken ja hyppäsin ennen kontaktia alas. Emäntä ehti kuitenkin pysäyttää minut ja palauttaa takaisin estejärjestykseen, ennen kuin ehdin väärälle esteelle.

Meille meinasi tulla kiire, kun kisan alkamisaika hiukan venähti. Heti kisan jälkeen lähdimme kiireesti kohti Riihimäkeä, jossa isäntäväki aikoi osallistua kooikkeriyhdistyksen vuosikokoukseen. Hiukan he myöhästyivät. Minä ja Bitti odotimme kiltisti asuntovaunussa kokouksen päättymistä. Sen jälkeen pääsimme jaloittelemaan, vaikka minä olisin mielelläni jättänyt sen mahdollisimman vähäiseksi: maa oli nimittäin sateen jälkeen ihan liian märkää, tassuni kastuivat. 

Tällä kertaa en malttanut odottaa emännältä lähtölupaa vaan ryntäsin matkaan omin luvin niin nopeasti, ettei isännän videokamerakaan meinannut ehtiä mukaan. Niinpä emännän ohje toisena esteenä olleen putken suorittamisesta tuli myöhässä ja minä ehdin itse valita kummasta aukosta pujahdan sisään – minun valintani osui väärään. Emäntä antoi minun silti juosta rataa eteenpäin, mutta kun puolen välin jälkeen omin luvin säntäsin puomille, emäntä luovutti ja juoksutti minut pois radalta.

Porin museossa on töissä varmaankin tosi viisaita ihmisiä. He ymmärtävät kuinka tärkeitä me koirat olemme olleet ihmisille kautta vuosien. He järjestivät näyttelyn ”Haukkua halki historian”. Minäkin (Vili) sain emäntäni avustuksella kantaa korteni kekoon näyttelyn hyväksi. Emäntä ja isäntä olivat näyttelyn avajaisissa ja kertoivat, että näyttelyssä, seinällä olevalla isolla skreenillä, pyörivät videopätkät kahdesta minun agilityradan suorituksista. Järjestäjät olivat saaneet niin paljon valokuvia koirista, että minusta ei näyttelyssä ollut kuin yksi kuva, jossa emäntäni kanssa tanssahtelen koiratanssin pyörteissä. Muutamista tutuista koirakavereista siellä oli myös kuvia.

Maassa on valkoista ja kylmää lunta, mutta se ei meidän menoa hidasta. Lumessa on kiva peuhata. Ja voi sitä riemua, kun pääsemme metsäretkelle.

Bitti: Vili osallistui eilen 17.2. Liedossa agilitykisoihin, jonka jälkeen lähdimme heti jatkamaan matkaa Jämille, koska minut oli ilmoitettu näyttelyyn. Perillä Jämi-areenan pihassa meinasi isännälle käydä köpelösti, kun hän ajoi liian pehmeään kohtaan ja auton pyörät alkoivat lyödä tyhjää. Onneksi oli onnea matkassa: hiukan lapiointia ja vähän työntämistä niin auto irtosi peruuttaen. "Leiriytymisen" jälkeen minä ja Vili saimme iltaruokamme ja pääsimme emännän kanssa tutustumaan paikkakunnan hajuihin, joita olikin tosi runsaasti. Emäntä sai useampaan otteeseen muistuttaa ulkoilun varsinaisesta tarkoituksesta. Ulkoilun jälkeen olikin mukava vaunussa loikoilla emännän vieressä sohvalla luuta järsimässä ennen nukkumaan menoa.

Vili joutui jäämään vaunulle odottelemaan, kun nyt oli minun vuoroni päästä esiintymään,  vaikka odottelua se oli minullakin. Näyttely oli myöhässä ja sitten tuomari vielä laittoi yhden koirarodun meidän edellemme, kun piti kuulemma odotella jotain tuomariharjoittelijaa toisesta kehästä. Välillä isäntä onneksi otti minut häkistäni jaloittelemaan ja silloin sain tavata muita koirakavereita.

Lopulta tuli meidän vuoromme. Minä pelkäsin koko ajan kaatuvani ja nolaavani itseni. Lattia oli kuin peilijäätä ja tassut tuntuivat liukuvan mihin päin tahansa. Onneksi kävelyosuus meni kuitenkin mallikkaasti ilman että minä tai isäntä kaaduttiin. 

Tuomarin arvostellessa pöydällä minä vielä jaksoin seistä paikallani, mutta miksi ihmeessä piti jaksaa vielä lattiallakin seistä niin tuhottoman kauan paikallaan. Ei ole minun mielipuuhaa - nimittäin se paikallaan olo. Jos kerran piti olla paikallaan niin en ymmärrä, miksi en olisi voinut istua. Aina kun yritin laittaa pyllyäni maahan, isäntä oli siitä huomauttamassa. Nakin palojen jakelukin olisi saanut olla sujuvampaa ja tapahtua nopeammassa tahdissa.   

Lopulta kisa oli ohi ja pääsin takaisin vaunuun. Pitihän minun hiukan yrittää "elvistellä" Vilille, kun se oli joutunut olemaan vaunulla minun ollessa seikkailemassa. Vili  ei siitä kuitenkaan pitänyt vaan antoi minulle kurinpalautusta.

Ruokailun jälkeen "purimme leirimme" ja suuntasimme kotia kohti.

Minä (Vili) lähdin laumani kanssa viikonloppureissulle: lauantaina olin minä emäntäni kanssa kisaamassa agilityä. Bitti joutui odottelemaan asuntovaunussamme. Emäntä taisi odottaa kisasta parempaa tulosta. Pahaksi onneksi emännälle iski juuri ennen ensimmäistä starttia migreenipäänsärky. Minä käytin tilanteen hyödykseni ja ehdin tehdä hiukan omaa estejärjestystä. Hyllyhän siitä tuli. Mutta kun emäntä sai minut ruotuun, juoksimme suht mallikkaasti radan loppuun. 

Toinen startti oli hyppyrata. Tuomari antoi ihan epäreilusti minulle kiellon hypystä, vaikka en mielestäni ehtinyt juosta ohi, kun emäntä sai minut kiljaistua takaisin juoksulinjalle. Kepit ovat edelleen se tylsin este: siinä on ihan likaa niitä kierrettäviä keppejä. Kepeiltä tuomari antoikin meille sitten 10 virhepisteitä.

Kisan jälkeen lähdimme kohti Jämijärveä, koska siellä oli seuraavana päivänä koiranäyttely, mihin Bitti oli ilmoitettu. Matkalla pysähdyimme syömään pikalounaan, NAM, Hesburgerin hampurilaisesta minäkin sain pihvistä pienen palasen. Minä pidän huolen, että pääsen pöydän vieressä emännän viereen sohvalle. Se on minun paikkani. Bitin on siihen turha yrittää, muuten minä kyllä murisen. Minä luotan siihen, että emäntä jakelee parhaan makupalat. Bitin paikka on isännän vieressä. 

Vilillä savustetun lihan makuinen herkkupuruluu, mitä Vili jaksoi järsiä monta tuntia yhteen menoon.
Bitin mielestä pakettien auki repiminen oli hauskinta ja niin ollen pakettien runsaus oli tärkeämpää kuin niiden sisältö.