Yksi lempipuuhistani on pahvin silppuaminen: vessa- ja talouspaperirullat ovat loistavia tähän tarkoitukseen. Lattialle unohtunut sanomalehtikin käy paremman puutteesta. 

Pahvin paloja on kiva natustella pehmeäksi mössöksi. Jostain syystä isäntäväkeni ei riemastu ihanista mössöpalleroista: väittävät niiden ikävästi takertuvan sukkien pohjiin.

Ja voi sitä riemua, jos saan jostain kokonaisen, ison pahvilaatikon tuhottavakseni.

Sakaratutti on minulle elintärkeä. Joka aamu ja ilta ... ja joskus päivälläkin minun on ihan pakko vähän aikaa mussuttaa sitä. 

Vili naureskelee tutittamiselleni ja väittää minun pysyvän vauvana iän kaiken. 

Ja vaikka lelussa on kuusi sakaraa, vain toinen punaisista sakaroista kelpaa tutikseni.

Makoisien unien jälkeen pitää voimistella unikankeus pois tassuista, että jaksan alkaa riehua ja kiusata Viliä.

Parhaiten venyttely onnistuu sohvalta alas tullessa
(kts. kuva).

Nyt on tämä pikkuinen ihan sekaisin. Jotain outoja tuoksuja tuntuu  tulevan sulaneen hangen alta. Vai tulisiko se sittenkin tuolta naapurista päin. Päästäisiköhän isäntä tai emäntä ulos, jos ulvon suden lailla. No ei tunnu sekään auttavan. No olemalla syömättä, varmaankin pääsen ulos nopeammin kuin natustaen ruokani.

Oi voi, Vilkku syö vieläkin omaa ruokaansa. Ei auttanut tämäkään temppu. No nyt päästään ulos. Remmi tiukalle ja juoksuun. Olemme salamana pyörätiellä. Nuuh nuuh, tänne päin tuntuu haju voimistuvan. Hei, mihin se tuoksu hävisi. Ulvonpa vähän. No nyt Vili-isäkin huomasi asian ja alkaa ulvomaan myös.

Kotona annan taas pehmoleijonalle kyytiä. Harmi, että leijonasta pitää välillä jonottaa omaa vuoroa, kun Vili haluaa myös sitä pelmuuttaa. Toisaalta pieni huilaustauko aina välillä ei ole pahitteeksi. Jos en jaksa odottaa vuoroani, ryöstän leijonan Vililtä.