Yhtenä yönä oli ruoho kadonnut ja maassa oli jotain kylmää ja valkoista. Vili minulle opetti, että se on lunta. 

Ensi järkytyksen jälkeen keksein, että lumessa on tosi mukava juosta ja loikkia. Hyvin pian oivalsin, että jos työnnän kirsuni lumeen ja yritän haistella, lunta menee nenään ja se laittaa aivastuttamaan.

(Kuvassa minä ja Vili kotona takapihallamme.)

Eräänä aamuna isäntä ja emäntä lähtivät niin kiireellä töihin, että heidän huomaamattaan yksi henkareista tipahti ja jäi lattialle.

Päivän aikana minä sitä katselin. Kun Vili vaan nukkui ja nukkui ja minulla oli tylsää, niin en lopulta malttanut olla maistamatta miltä se henkari maistuu.

Henkareita, eikä muitakaan esineitä tai huonekaluja saa kuulemma järsiä. sitä varten on luita.

Luita onkin mukava järsiä...

Vaikka minusta kyllä tuntuukin siltä, että Vilillä on aina se kaikista maukkain luu.

Kun tarpeeksi kauan vaanin, niin joka kerta olen onnistunut nappaamaan sen luun. Kun Vili vähänkään kääntää päätään... luuvaras iskee.

Tämä on myös hyvä vaanimispaikka.
Ylhäältä päin on nopeaa loikata Vilin luun kimppuun.

Joskus Vili kyllä nostaa metakan ja yrittää kurittaa luuvarasta.

Mutta ei se vanhus kauan jaksa riehua. Sitten minä saan rauhassa keskittyä varastamani luun järsimiseen.

Mutta huomaatteko?
Kyllä me osaamme 
sovussakin olla.

Emäntä kaivoi kaapin kätköistä Vilin vanhan palikkapelin. Ei kestänyt kuin hetken, kun keksin mikä juoni tässä pelissä on. 

Jokaisen palikan alta löysin namin.

"Joko ne namit loppui?"

Lopuksi varmistin vielä moneen kertaan, ettei vaan yksikään nami ole jäänyt minulta huomaamatta.