5.7.

Isäntäväki on pitkän aikaa vaan rakentanut ja rakentanut. Meistä tuntuu, että olemme saaneet ihan liian vähän huomiota ja rapsutuksia. Nyt kuitenkin lähdimme asuntovaunun kanssa reissuun. Siitä tiedämme, että nyt on kivaa tiedossa ja mekin saamme kyllä huomiota.

Minä innostuin ihan hirveästi, kun emäntä kertoi matkan tarkoituksen: tiedossa oli monta agilitykisaa. Minä rakastan niitä esteitä. Kivoin on puomi ja seuraavaksi kivoin ehkä putki, A-este ja keinukin ovat tosi kivoja.

Koska olimme lähteneet matkaan jo torstaina, meillä oli rauhassa aikaa ajella Vöyriin ja leiriytyä vaunun kanssa. Minun ilokseni siellä kentällä oli jo muutamia esteitä ja minä pääsin illalla iltalenkin jälkeen emännän kanssa vähän niitä testaamaan.

6.7.

Perjantaina meillä oli vain yksi kisa, kun emäntä oli epäillyt minun ehkä olevan matkasta väsynyt. Minä kyllä väitän, että se oli emäntä, joka oli liian laiska juostakseen kaksi starttia sillä minähän jaksan aina innolla, kun agilitystä on kyse.

Minä starttasin niin vauhdikkaasti, ettei emäntä meinannut ehtiä mukaan... no, taisin minä kyllä lähteä liikkeelle vähän niin kuin omin luvin. Puomin ja A-esteen jälkeen se tuomari huitoi kättään. Innoissani olin juosta renkaan jälkeen olevan hypyn ohi, mutta emäntä ehti palauttaa minut oikeaan järjestykseen, ennen kuin itse olin ehtinyt valita seuraavaa estettä.

Radan jälkeen emäntä oli innoissaan, kun kuitenkin luuli meidän saaneen tuloksen, vaikka sitten 15 virhepisteellä. Suuri oli emännän tyrmistys, kun hän tuloslistasta näki meidän saaneen HYL (hylätyn tuloksen).

Isäntä oli kuvannut minun juoksuni videolle ja siitä isäntä ja emäntä vaunussa moneen kertaan katsoivat suoritukseni. Lopulta he huomasivat minun oikaisseen ja jättäneen keppien viimeisen välin suorittamatta. Pahus, kun se siinä kiireessä unohtui, kun olin jo kiiruhtamassa seuraavalle hypylle... mutta ei sitä silloin huomannut emäntäkään.

7.7.

Tänään ekalla radalla taisin juosta hiukan omia reittejäni - niin ainakin emäntä väitti. Mutta kyllä minä väitän ainakin hiukan kuunnelleeni ja osan esteistä suorittaneeni oikein.

Toisella radalla olisi kahden ensimmäisen hypyn jälkeen pitänyt malttaa pujotella kepit, mutta kun minua olisi paljon enemmän kiinnostanut kiivetä A:lle. Emäntä sai minut kuitenkin huudettua takaisin kepeille. Minä kuitenkin yritin lintsata ja lähteä puolet kepeistä suoritettuani jo seuraavalle esteelle, mutta ei emäntä antanut. Pakko ne kaikki oli pujotella. Sitten sujahdin muurin jälkeen innolla putkeen ja lennokkaasti hypyn jälkeen emännän jalkojen editse taas yritys A:lle. Lopulta minä sitten pääsin sinne A:llekin - vieläpä ihan kaksi kertaa, välissä vaan piti käydä suorittamassa yksi hyppy ja pujahdus putkeen. Koukeroisen "loppusuoran" selvitin emännänkin mielestä mallikkaasti.

8.7.

Minun hämmästyksekseni pääsi Bittikin ensimmäistä kertaa isännän kanssa kisaradalle. Minulla oli suuret epäilykset sen taidoista ja osaamisesta. Sen tiesin, että kyllä se putket osaa ainakin suorittaa, kun se on muutenkin niin kova änkeämään joka paikkaan. No, se olikin vaan "möllirata", jossa ei ollut keinua. Keinu onkin niin vaikea, että sen osaavat vain tällaiset isot ja taitavat koirat kuin minä. Keinu-este on vielä Bitin mielestä kovin pelottava ja sitä se ei tahdo uskaltaa mennä.

Kuulin isännän juttelevan, että kyseessä oli joukkuekisa, jossa piti olla neljä koiraa. Loppujen lopuksi kävikin niin, ettei Bitin joukkueesta paikalle tullutkaan kuin kolme koiraa, mutta Bitin onneksi ohjaajat päättivät startata vajaalla joukkueella, vaikka siitä ei sitten mitään tulosta synnykään.

Joukkueen nimi oli "Oranje Koohon JR" ja radan juoksivat Bitti ja Petteri, Atte ja Linda Uotila sekä Viivi ja Mari Isotupa.

Emäntä yritti isäntää opastaa ja evästää kisaan antamalla ohjeita. Yllätyksekseni Bitti pärjäsi hyvin... no niin kauan kuin isäntä muisti sitä ohjeistaa. Lopussa nimittäin isäntä alkoi olla liian tyytyväinen Bitin suoritukseen, alkoi luottaa liikaa Bitin taitoihin ja unohti juosta tarpeeksi läheltä esteitä ja ohjata selvästi. Bittihän sitten juoksi isännän perässä kahden radan lopussa olleen hypyn ohi, kun ei kuulemma saanut riittävän selkeitä ohjeitta. Ilman isännän sähläystä Bitti olisi saanut tehtyä virheettömän radan.

Emäntä kuvasi Bitin suorituksen videolle ja minä pelkäsin myöhästyväni omasta kisastani. Onneksi siihen kuitenkin emännän kanssa ehdin. Kilpailunumerolappua emännällä ei ollut, kun sen oli sade kastellut repaleiseksi, pehmeäksi mössöksi. Onneksi emäntä kuitenkin muisti oikean numeron ja meidät päästettiin radalle ilman numerolappua.

Radalla minä olisin halunnut itse päättää estejärjestyksen. Emäntä oli radan loputtua ihan käheä, kun se oli yrittänyt huutaa minua ruotuun. Radan jälkeen emäntä ei minua kiitellyt eikä antanut nakkiakaan - minä olin kuulemma säntäilyt "kuurokorvaisena" omin luvin miten sattuu hulvattomasti. Mitä siitä, vaikka juoksinkin  saman putken kolme kertaa peräkkäin päästä päähän käyden vain välillä kapuamassa vieressä olevan A:n. On se kumma, kun juuri kun minulla oli oikein hauskaa niin emäntä tulee ja pilaa lystin tarttumalla minua hännästä kiinni tullessani putkesta ulos ja sitten kantoi minut ulos radalta. Mälsää - minä olisin vielä voinut ihan hyvin juosta pari kertaa putken ja sen A-esteenkin olisi vielä ainakin kerran voinut kavuta.

Minun joukkueeni nimi oli sama kuin viime vuonnakin eli "Oranje Koohon". Joukkueessani minun ja emännän lisäksi juoksivat Sole ja Noora Takaveräjä sekä Sade ja Sally Anne Tryggin kanssa 

(Kuvassa koko Oranje Koohon lauma paraatiasuissaan - Kuvassa myös Bitti ja  Petteri Oranje Koohon JR:stä . Huomaathan meidän koirien hienot huivit?)

Tällä kertaa minulla ei ollut mahdollisuutta varastaa lähdössä, koska joukkueemme avustaja piti emännän ohjeen mukaan minusta lujalla otteella kiinni, eikä päästänyt ennen kuin emäntä antoi luvan aloittaa. Minulla meinasi tälläkin radalla olla hirmu hoppu säntäillä. Onneksi alussa kuuluikin juosta ensimmäiset esteen suoraan ja tuurilla valitsin senkin jälkeen putkesta oikean sisäänmenoaukon.. Sain minä kuitenkin radan jälkeen nakkia, kun emäntä sanoi minun kuitenkin suurin piirtein kunnialla suorittaneen radan läpi. Välillä minun tosin oli ihan pakko käydä nuuskaisemassa kehän laidalle jätettyjä kanistereita, kun ne näyttivät niin hurjan mielenkiintoisilta. Ja loppusuoralla minun oli ihan pakko kääntyä katsomaan jälkeeni, että mihin kauas se emäntä jäi. No, kyllä se sieltä perästä köntysti ja patisti minua hyppäämään viimeisetkin hypyt.

Kova vauhti oli joukkueemme muillakin koirilla. Anne näytti olevan ihan poikki väsynyt juostuaan kahden koiransa tahtiin radan läpi.

Minulla oli tosi hauska viikonloppu: Lenkkipolut olivat upeita ja oli paljon kiinnostavia tuoksuja haisteltavaksi. Lisäksi nautein päästessäni niin paljon hyppimään, juoksemaan ja kiipeämään kivoja agilityesteitä. Emäntä ei niin tyytyväinen ollutkaan, kun hän oli toivonut meidän saavan agirotuviikonloppuna sen viimeisen puuttuvan 0-tuloksen.